Aloitetaan nyt, aloitetaan läheltä

 Tykkää

Muistan vuoden 2016 kesäpäivän kuin eilisen. Astun veteen ja siirryn lähtöalueelle. Aurinko paistaa ja vesi tuntuu lämpimältä. Olen poikkeuksellisesti varustautunut nenäklipsillä, ajatuksena estää sinilevän kulkeutuminen nenään.

Olin kilpailua edeltävinä päivinä pohtinut, peruuntuuko Next Triathlon Helsinki -kisan uintiosuus sinilevän takia. Järjestäjät rauhoittelevat: tuulet ovat siirrelleet lautat pois uintireitiltä.

Ajattelen: ”Lahjoitan heti tilaisuuden tullen jollekin Itämerta suojelevalle järjestölle.” Lupaus muistuu mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessani.

Olen aina ollut luontoihminen. Kipinä syttyi jo lapsuuden metsäseikkailuissa ja partiossa. Olen jo pitkään liikkunut luonnossa ja ollut tietoinen sen haavoittuvuudesta. Kuitenkin minut toden teolla pysäytti vasta Leonardo DiCaprion tähdittämä dokumenttielokuva Before the Flood. Se oli teos, joka upotti sohvaan.

”Maapallomme on kuin pieni vene suuressa universumissa. Jos se uppoaa, me hukumme kaikki yhdessä”, YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon kuvailee DiCapriolle dokumentissa. Runollinen, mutta murheellisen osuva lausunto. Dokumentin päättää DiCaprion YK:n päämajassa New Yorkissa pitämä puheenvuoro, joka tiivistää myös omat tuntemukseni: puheita on pidetty ja asioita tutkittu, mutta ryhdymmekö sanoista tekoihin? Lapsemme ja lapsenlapsemme katsovat suuntaamme. Meillä on vastuu opettaa heille oikeita valintoja, ja tehdä niitä myös itse.

John Nurmisen Säätiö, jossa olen saanut palvella talvesta saakka, on esimerkki toiminnan voimasta pelkän puhumisen sijaan.

Vielä 1960-luvulla Itämeri oli pääosin kirkas, ja näkösyvyys monin paikoin oli häkellyttävät 12 metriä. Hangossa saattoi nähdä merenpohjaan laiturilta. Silti, helmeilevän Itämeren pinnan alla muhi jo vuosikymmenien synnit: Itämerta oli surutta käytetty kaatopaikkana. Myös ravinteita virtasi mereen sen kestokyvyn yli. Rantavedet samenivat, erilaisten levien ja myös sinilevän määrä kasvoi, niin myös hapettomien merenpohjien alueet. Lähes 90 miljoonan ihmisen matalasta murtovesialtaasta tuli rehevöitynyt ja yksi maailman saastuneimmista meristä. Lapsuuden uintivesiin ei ollut enää aina asiaa.

John Nurmisen Säätiön perustaja, merenkulkuneuvos Juha Nurminen, havahtui monen muun tavoin 1990-luvun lopussa Itämeren huonontuneeseen tilaan. Vuoden 1997 karmaiseva leväkesä oli viimeinen niitti. ”Puhetta riittää, nyt tarvitaan konkreettisia tekoja!”

Merikulttuurin vaalimista varten perustettu John Nurmisen Säätiö ei Juhan johdolla jäänyt ongelman havainnointiin. Käynnistyneet Itämeren suojelutoimet ovat olleet todella tuloksekkaita. Pelkästään Pietarin jätevesien puhdistuksella ja Laukaanjoen lannoitetehtaan päästöjä vähentämällä Suomenlahden vuotuista rehevöittävää fosforikuormaa on onnistuttu pienentämään jopa 75 prosenttia. Toimia on kehuttu jopa mertensuojelun maailmanennätykseksi!

Saaristomerellä muutama vuosi sitten käynnistetty Lähikalahanke on lisännyt särkikalojen ruokakäyttöä ja samalla tervehdyttänyt rannikkovesiä.  Olemme myös pilotoineet kansainvälisessä yhteistyöhankkeessa peltojen kipsikäsittelyä ja käynnistäneet oman hankkeen Vantaanjoen alueella. Tulokset ovat lupaavia: kipsitys on tehokkain keino vähentää maataloudenravinnevalumia.

Nämä vain esimerkkeinä pelastusoperaatioistamme, Olemme käynnistäneet reilun kymmenen vuoden aikana 29 Puhdas Itämeri -hanketta, joista 18 on jo saatu valmiiksi.

Työni kautta olen oppinut ymmärtämään Itämeren ja maailman ekosysteemien monimuotoisuutta sekä monimutkaisia syy-seuraus -suhteita: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vieraillessani säätiön opintomatkalla Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla Helsingin yliopiston projektikoordinaattori Niko Nappu kuvasi, miten rakkolevät ovat kuin tropiikin sademetsät. Ne antavat suojan ja ravinnon, elämän, lukemattomille merieliöille ja tuottavat happea. Ravinteiden lisääntyessä valo ei riitä niiden kasvuun. Rakkolevien palautuminen onkin ekosysteemin elpymisen merkki. Onneksi näin on käynyt monilla alueilla.

Tämän vuoden sinileväkatastrofin kestäessä olen oppinut, että aivan kuten bisneksessä, luonnossakin kamppaillaan elintilasta ja muutos on jatkuvaa. Meren tila ei ole koskaan stabiili. Toimemme – myös tulevat – vaikuttavat ekosysteemiin ja sen muutosvauhtiin.

Tapaamani ihmiset ovat kerta toisensa jälkeen jakaneet omia henkilökohtaisia muistojaan Itämerestä. Meri koskettaa meitä eri tavalla, ei tarvitse omistaa  mökkiä meren rannalla tai purjevenettä ymmärtääkseen meren suojelun merkityksen.

Tehtäväni John Nurmisen Säätiön varainhankinnassa on siksi innostava, että saan olla aitiopaikalla näkemässä, miten maamme kärkiyritykset panostavat meremme ja planeettamme pelastamiseen. Ympäristövastuullisuus ei ole viherpesua, vaan yritysten toiminnan ydintä – osa arvomaailmaa. Vastuullisuus koetaan yhteiskunnallisena tehtävänä,  ja Itämeren suojelu motivoivana ja relevanttina teemana niin asiakkaille kuin henkilökunnallekin. On ilo olla mukana starttaamassa ja kehittämässä kullekin yritykselle sopivaa tapaa tukea Itämerta.

Uskon, että voimme vielä pelastaa Itämeren ja maailman meret. Voimme pelastaa planeettamme. Vielä on aikaa, mutta sitä ei ole hukattavana. Aloitetaan nyt, aloitetaan läheltä. Jokainen meistä voi osallistua lahjoittamalla palan Itämerelle. Tuoreessa kampanjavideossamme kutsumme kaikki mukaan pelastamaan palan Itämerta. Voit myös auttaa lahjoittamalla sekä jakamalla kampanjavideomme.

Erkki Salo

PS. Ota yhteyttä, jokaiselle löytyy oma tapa tukea Itämerta ja sen ekosysteemiä.

Kirjoittaja on säätiön varainhankintajohtaja. Erkki palvelee yritysyhteistyössä kumppaneitamme ja polskii vapaa-aikana Itämeressä.