Elämää aaltojen alla

 Tykkää

Ensimmäinen vedenalaiseen maailmaan liittyvä tärkeä asia omassa elämässäni tapahtui lapsena, kun kummisetäni toi kapteeni Cousteaun nimeä kantaneen kirjan lahjaksi. Muistan missä istuin. Muistan miltä tuntui lukea Jacques Pickardin matkasta Mariaanien hautaan ja takaisin Trieste-nimisellä batyskafi-laitteella. Aloin pelkäämään jättiläissimpukoiden leukojen väliin jäämistä. Olikohan niitä Itämeressä?

Lapsuuden kesiin kuului paljon veneilyä ja saarissa oloa. Kuulin, että jättiläissimpukoita ei ole kotivesissä, mutta arastelin silti uimista rakkolevien seassa. Muistan erään kauniin kesäpäivän jollain kallioisella saarella, kenties Porkkalan edustalla. Saareen oli saapunut useita venekuntia, joista yksi kuului varsin kummalliselle porukalle. Olivat löytäneet kuulemma ankkurin ja ison sellaisen. Pienen pojan mielessä sukeltajat olivat tietenkin löytäneet jonkinlaisen Tintin meriseikkailuista tutun jättimäisen purjealuksen ankkurin. Minulle ei koskaan selvinnyt tuon ankkurin todellinen koko, eikä sukellusporukan nimi. Olin kuitenkin jo päättänyt, että isona minusta tulee sukeltaja.

Kului muutamia vuosia ja kesiä alettiin viettämään Nauvon mökillä. Sukelluskamoja ei ollut tullut hankittua, mutta merellä oltiin ja kalastamisesta tuli jonkinlainen elämäntapa. En tosin ihan aina olisi jaksanut lähteä niitä verkkoja kokemaan kolmatta kertaa päivässä. Faija jaksoi.

Yhtenä syksynä eräs Petri houkutteli kokeilemaan laitesukellusta Kauniaisten uimahalliin. On melko uskomatonta, miten tuo syksyinen lauantaiaamupäivä on syöpynyt muistiin. Muistan kaiken! Muistan lukuisten melko vähämerkityksisten yksityiskohtien lisäksi etenkin sen tunteen, minkä veden alla leijuminen ja hengittäminen aikaansaivat. Ilmoittauduttiin seuraavana päivänä yhdessä sukelluskurssille. Keväällä opiskeltiin teoriaa ja käytiin altaalla harjoittelemassa.

Kurssilaisia vuoden 2016 Saariston ekologia -kurssilla Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla.

Joskus asioiden saavuttaminen vaatii hieman pitemmän matkan ja kenties kiertoteitä. Laitesukelluskurssi päättyi järjestävän yrityksen konkurssiin kesken avovesisukellusten, höh. Meni taas useita vuosia ja suoritin lukion ja asepalveluksen. Biologian opintojen aloittaminen toi mukanaan muuton Joensuuhun. Joissain ensimmäisistä opiskelijabileistä, erään nykyisen kansanedustajan talon pihamaalla, muistan sanoneeni yhdelle Janille aikovani meribiologiksi. Merihommiin halusi Kotkasta kotoisin oleva Janikin. Minusta tuli meribiologi, Janista väitellyt myrkkytutkija Helsinkiin. Nykyään Jani panee olutta Joensuussa edellä mainitun bilepaikan rouvan miehen kanssa ja minä asun Jyväskylässä.

Mitä siis tapahtui bileiden ja nykyhetken välillä? Tiivistetysti voidaan sanoa, että oma Itämeri-suhteeni, jonka pohja luotiin lapsuuden ja nuoruuden kesinä syveni ja muodostui ammatilliseksi. Tykästyin leviin, tein tutkimusta sukeltamalla. Ohessa tuli koulutettua muutama uusi sukeltajakin. Parhaimpina vuosina sukellusten määrä hipoi viittäsataa, huh huh!

Meribiologeilta kysytään aina Itämeren tilasta. Miten Itämeri voi? Meren tilaa seurataan Suomessa hyvin. Onneksi meillä on merenhoidon seurantaohjelma ja Itämeren rantavaltioiden kesken sovitaan seurattavista asioista. Satunnainen meribiologi voi siis turvautua vastauksessaan, tai kehottaa tutustumaan, netistä löytyvään Suomen ympäristökeskuksen Suomen meriympäristön tila 2018 –julkaisuun. Kyllähän asiat suoraan sanottuna monella mittarilla mitattuna ovat melko huonosti. Ilon aiheitakin on. Konkreettisia asioita Itämeren pelastamiseksi tehdään, hyvinä esimerkkeinä jätevesien puhdistamisen tehostaminen kotona ja naapurissa sekä uudet lupaavat innovaatiot kipsin levittämisessä pelloille ravinnepakoa estämään. Ihmiset ovat mielestäni myös aiempaa kiinnostuneempia omasta takapihastaan. Tuonne takapihalle voi muuten kurkistaa kotisohvalta käsin esimerkiksi Tvärminnen eläintieteellisen aseman MONICOAST rannikko-observatorion avulla.

Kilkki on Tvärminnen maskottieläin

Tutkimustakin tarvitaan, vaikka joku alkukesästä protestoikin ja vetosi siihen, että Itämeri taitaa olla tutkituin lätäkkö maailmassa. Keksin kyllä helposti lonkalta muutamankin itseäni kiinnostavan asian, joista olisi kiva saada lisää tietoa. Protestoijan jatko-argumenttiin oli toisaalta kyllä helppo yhtyä: ”Eiköhän olisi aika panostaa konkreettisiin suojelutoimenpiteisiin tutkimuksen asemesta?”. Molempia varmasti tarvitaan. Kyllä Suomella ja suomalaisilla on vielä savottaa Itämeri-suhteensa kehittämisessä sekä esimerkiksi maatalouspäästöjen vähentämisessä. Muistan kuulleeni jo aikanaan ala-asteella peltojen ja vesistöjen väliin sijoittuvista suojavyöhykkeistä, siitä on jo noin 30 vuotta aikaa! Kannattaa myös muistaa, että Itämeren valuma-alue Suomen osalta kattaa miltei koko maan. Me kaikki vaikutamme Itämeren tilaan ja meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa Itämeren positiiviseen tulevaisuuteen!

Niko Nappu

Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston HiLIFE-tutkimusasemien koordinaattorina Lammin biologisella asemalla ja ylläpitää Vesiluontokurssia.