Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut -jatkokertomus

 Tykkää

 

Hemmottelemme meritarinoiden ystäviä julkaisemalla katkelmia John Nurmisen Säätiön kustantamasta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut -romaanista jatkokertomuksen muodossa. Jatkokertomus jatkuu tällä sivulla päivittäin 30.1.-5.2.2017.

Otto Henrik Nordenskjöld purjehti kansainvälisen uransa aikana muun muassa Englannin, Ranskan ja Ruotsin laivastoissa. Amiraali osallistui Senegalin maihinnousuun, Karibianmeren lukuisiin meritaisteluihin ja Yhdysvaltain vapaussodan mittelöihin, mutta uralleen merkittävimmän hetken Nordenskjöld kohtasi Kustaan merisodissa, jossa hän pelasti Kustaa III:n ja tämän veljen, Kaarle-herttuan, maineen estämällä Ruotsin laivaston täydellisen tuhon. Näiden ansioidensa vuoksi Nordenskjöldiä voidaan pitää yhtenä suomalaisen merihistorian tärkeimpänä merkkihenkilönä.

Tietokirjailija Raoul Johnssonin kirjoittama teos kertoo laivaston koulutuskäytäntöjen ja uusien tehokkaampien laivojen uutterasta kehittäjästä. Autenttisten kuvausten rinnalla kulkee myös kertomus huolehtivasta veljestä ja pojasta, ja myöhemmin vaimoaan hellästi rakastavasta miehestä.

Jäitkö janoamaan lisää taustatietoa kirjailijasta ja kirjan taustoista? Lue teoksesta ja Raoul Johnssonista kertova uutisjuttu täältä.
Tilaa teos omaan kirjahyllyyn täältä.

Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut -jatkokertomus: Osa 1

Keväällä vuonna 1765 alkoi uusi vaihe luutnantti Otto Henrikin elämässä. Hän pestautui tavalliseksi merimieheksi rahtilaivaan, jonka kotisatama oli Göteborg. Miehistön olosuhteet purjelaivassa olivat ankeat, majoitustilat ahtaat, kylmät ja kosteat. Ruoka oli huonoa ja yksitoikkoista, työvuorot pitkiä ja raskaita. Työ oli huonossa säässä hengenvaarallista.

Merimiesten olot olivat riippuvaisia kapteenista, koska hän oli yksinvaltias laivassa ja hänen tahtonsa oli laki. Maston etupuolella asuva miehistö muodosti oman suljetun piirinsä, jossa jokaisen oli hankittava oma asemansa, jos ei muuten niin nyrkeillä, eikä miesten välisissä selvittelyissä tunnettu sääliä. Kapteeni ja perämiehet pysyttelivät laivan peräkannella, ja vanha sääntö oli, ettei päällystö vieraillut messissä, joka oli merimiesten yksityinen alue. Jokaista laivaan tulevaa uutta merimiestä tarkasteltiin epäluuloisesti ja varautuneesti, ja hänet alistettiin monenlaisille kokeille. Vanhat, maailman meriä kiertäneet »pikipöksyt» olivat ensimmäisiä vertaistensa joukossa, ja he määräsivät pelin hengen. Myös päällystö saattoi kiusata ja kokeilla uutta merimiestä varsin raakojen ja vaarallisten tehtävien avulla.

Nuoren aatelisen luutnantin astuessa laivaan hänen oli kohdattava laivatovereitten epäluulot ja yritettävä saavuttaa tovereittensa luottamus ja arvostus. Otto Henrik oli laivan kokemattomin merimies, ja hänen taustansa sekä suoritettu meriupseerikoulutus olivat lähinnä rasitus. Kauppalaivastossa oli kautta aikojen suhtauduttu meriupseereihin kuin he olisivat merenkulun amatöörejä.

Säistä riippuen merimatkat kestivät purjelaivojen aikaan välillä hyvinkin kauan, ja matkalla jouduttiin kohtaamaan suuria säänvaihteluja. Kosteus, sateet ja laivan yli vyöryvät aallot olivat merimiesten jatkuva riesa, ja niiden varalle tarvittiin useampia vaatekertoja.

Ennen matkalle lähtöä oli hankittava tarpeelliset varusteet, jotka pakattiin tietyn kaavan mukaiseen järjestykseen merimiesarkkuun tai puiseen laatikkoon. Merimiesten varusteisiin kuului yleensä riippumatto, useampia työvaatekertoja, alusvaatteita, sukkia ja villapaitoja. Maissa käyntiä varten piti olla pyhäpuku, joka kätkettiin arkun pohjalle siististi laskostettuna. Pukuun kuului liivit, polvihousut ja solkikengät. Lisäksi tarvittiin monenlaisia muitakin tarvikkeita, kuten ompelu- ja tupakkatarvikkeet, peseytymisvälineet sekä paperia ja mustekyniä kirjeiden kirjoittamista varten.

Otto Henrikin löydettyä laivansa ja saatuaan tavaransa »puuriin» eli kannelle oli löydettävä töitä johtava perämies, joka oli parhaillaan ruumassa miesten keskellä. Laivojen lastaamisesta huolehtivat satamissa merimiehet, ja uusi mies komennettiin ilman turhia esittelyjä ruumaan ahtaamaan tervatynnyreitä. Lastin sijoittaminen niin, ettei se pääse liikkumaan merenkäynnissä, oli laivan turvallisuuden kannalta elintärkeää. Lisäksi ruuman kaikki tilat oli käytettävä mahdollisimman tarkkaan, koska rahtitulot riippuivat lastin määrästä.

Uusi mies joutui luonnollisesti töihin kaikkein ahtaimpiin ja pimeimpiin paikkoihin. Kun lasti oli saatu paikoilleen, ruuman luukut suljettiin lankuilla ja monilla kerroksilla purjekangasta, jotka kiristettiin huolellisesti. Juomaveden hakeminen kauempana olevasta kaivosta ja raskaiden tynnyreitten siirtely pienellä porukalla kuului myös miehistön nuoremmille jäsenille.

Kun laiva oli muuten saatettu merikuntoon, oli ennen lähtöä viimeisenä työnä purjeitten irrottaminen raakapuista ja puomeista tai uusien purjeiden kiinnittäminen. Jäykät purjeet oli sidottu raakaan naruilla tiukaksi nipuksi, ja nyt oli solmut irrotettava. Miehet kiipesivät väylinkejä pitkin ensin märssykoriin ja jatkoivat ylöspäin märssytangon väylinkejä pitkin märssyraakaan ja sen jalkaperttiä pitkin ulospäin.

Uusi mies joutui luonnollisesti aivan raakapuun kärkeen työskentelemään. Otto Henrik selvisi kaikista hänellä teetetyistä töistä hyvin, sillä hän oli voimakas, notkea ja rohkea. Vakavamielisenä ja hillittynä hän ei ollut helposti ärsytettävissä, ja hän saavutti muiden miesten hyväksynnän nopeasti.

Matka keväisellä merellä oli kylmä, merimiesten vahtivuorot tuntuivat pitkältä ja skanssi oli kostea talven jälkeen. Puomien kääntäminen, purjeiden jalustaminen ja vanttien kiristäminen luovittaessa oli raskasta työtä. Karkeat köydet söivät nahan käsistä, lihaksia särki ja uni oli katkonaista märissä vaatteissa.

Lontoosta nuori merimies kirjoitti isälleen: ”Tässä on, arvoisa isä muutamia riviä pojalta, jolla on ensimmäinen kerta mahdollisuus lähestyä häntä ulkomailta. Hän kuvailee huomioitaan jättiläiskaupungista ja kokemuksiaan Englannista, jonka hän kokee olevan tiheästi rakennetun ja istutetun, jokaista maapalaa viljellään ja jokaiseen ojanvarteen on istutettu puita, eikä yhtään mökkiä ilman puutarhaa.”

Otto Henrik tiesi, että kaukana Suomessa asuva kartanonherra-isä oli innokas maanviljelyn kehittäjä ja tarkka talousmies, joten tätä kiinnostivat tällaiset asiat. Poika kertoi, että satamaa ja rediä täytti loputon laivojen määrä ja että kaupunki oli suurempi kuin hän koskaan oli voinut kuvitella. ”Kello kuudesta palaa lamput kaikkien talojen edustalla.” Koska kotimaasta puuttui katuvalaistus, tämä oli varmasti uutinen siitä, miten suuressa maailmassa eletään.

Otto Henrik kertoi kirjeessään nähneensä kuninkaallisia ja antoi selvityksen tavaroitten hinnoista Lontoossa, mikä varmasti kiinnosti isää. Omista, luultavasti ankeista oloistaan poika kertoo yllättävän vähän, ehkä siksi, ettei loukkaisi säästäväistä isäänsä, joka ei ollut ostanut hänelle virkaa. Töistä laivan ollessa satamassa mainitaan kirjeessä vain vähän: ”Lopetan työni myöhään illalla ja olen työskennellyt koko ajan maalaten laivaa, sekä sisä- että ulkopuolelta.”

Isälle lähetetty kirje oli hyvin asiapitoinen, mutta kaksi vuotta vanhemmalle veljelle, linnoitusupseeri Adolf Gustafille kirjoitetussa kirjeessä syyskuussa 1765 oli mukana syvempiä inhimillisiä tuntemuksia. ”Minun suurimpia ilojani on keskittää ajatukseni rakkaisiin veljiini ja läheisiini. Antakoon Jumala, että voisin olla vakuuttunut, että kaikki voisivat hyvin ja muistaisivat hellästi. Sinä, jolla on asema ystävien ja sukulaisten keskellä, sinulla jolla itselläsi on mahdollisuus päättää töistäsi, huveistasi ja ajankulustasi, älä unohda veljeäsi, vaikka hän elää alennustilassa ympärillään joukko tylsimyksiä, jotka hänen on pakko lukea tovereikseen. Usko rakas veljeni, että huvitukseni ovat varsin köyhiä.”

Kirjeessään Otto Henrik selosti kuitenkin innostuneesti kaikkea sitä, mitä oli nähnyt maailmankaupungissa, johon oli saanut tilaisuuden tutustua paremmin sen jälkeen kun oli saanut laivan maalattua. Vaikutuksen olivat tehneet erityisesti sotaväen kasarmit, jollaisia ei ollut kotona Ruotsissa, sekä ne oivalliset palatsit, joita oli pystytetty invalideille. Toista oli Ruotsissa, jossa invalidien oli kuljettava kerjäämässä; täällä heidät sijoitettiin miltei maalliseen taivaaseen.

”Kaikki invalidit joitten määrä nousee 450, on upseerinsa ja aliupseerinsa, kiväärinsä ja muut varusteensa, he pitävät vartiota ja huvittelevat jatkuvilla sulkeisharjoituksilla. Ei voi olla ihmettelemättä nähdessään heidät, jotka ovat menettäneet käsiä ja jalkoja ontuvan tyytyväisin kasvoin kasarmeihin kuuluvassa puutarhassa juttelemassa vanhoista sotakokemuksistaan. Englannin hallitus on antanut hyvän näytteen huolenpidosta vanhoja sotaveteraaneja kohtaan, kun sotamies elää paremmassa palatsissa kuin kuningas. Niin kauan kun sotamies on palveluksessa, ei hänen tarvitse huolehtia ravinnostaan. Jos hän sitten on urhoollisesti antanut terveytensä isänmaan palveluksessa, hän voi olla varma, ettei joudu lähtemään kerjäämään.”

***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 28-31. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson
Tilattavissa: http://jnsshop.fi/

AMIRAALI NORDENSKJÖLDIN MERISEIKKAILUT -JATKOKERTOMUS: OSA 2

Laiva sai uutta lastia ruumaansa, ja se lähti taas matkaan. Ensin oli odotettava vuoroveden nousua, minkä jälkeen alkoi kiinnitysköysien irrotus. Satamassa oli hyvin ahdasta, ja laiva oli käännettävä ja saatava sellaiseen asemaan, että purjeita voitiin käyttää. Tämä tapahtui laivaveneillä hinaamalla. Ennen kuin raskaassa lastissa oleva laiva liikahti, miesten oli vuodatettava airoissa monta hikipisaraa. Nousuveden aikaan liikenne oli joella tavattoman vilkasta, kun suuri määrä purjelaivoja pyrki satamaan tai sieltä pois. Kaikkien alusten päälliköt olivat hyvin hermostuneita. He pelkäsivät yhteentörmäystä, ja miehet saivat kuulla kunniansa vähäisimmästäkin hidastelusta.

Kun Otto Henrikin laiva oli päässyt avoveteen, kiireisimmät kansityöt oli saatu tehtyä ja purjeet vetivät, siirryttiin tavalliseen vahtijärjestelmään. Se tarkoitti, että koko miehistö päällystöä ja alipäällystöä lukuun ottamatta jaettiin kahteen vahtiin eli työvuoroon. Jokainen vahti vastasi omalla neljän tunnin pituisella vuorollaan perämiehen johdolla purjehdukseen kuuluvista töistä.

Ruorissa oleva matruusi seurasi aikaa tiimalasista, jota oli käännettävä puolen tunnin välein. Vahtivuoron ensimmäisen tiimalasin käännöksen kohdalla matruusi löi laivakelloon yhden kerran ja toisella kertaa kaksi kertaa, laivakielessä ensimmäinen lasi, toinen lasi jne. Seuraavan vahdin aikana toimittiin samalla tavalla. Esimerkiksi neljä lasia koiravahdin aikana tarkoitti, että kello oli kaksi yöllä.

Jos laiva joutui vaikeuksiin tai purjeita oli nopeasti vähennettävä, koko miehistö herätettiin töihin kannelle ja mastoihin mihin aikaan tahansa. Merellä oltaessa Otto Henrikin elämä kulki vahtivuorojen mukaan. Raskasta työtä, kovia tuulia ja myrskyjä, pitkiä yön tunteja vahdissa, välillä kyyristelyä jossain suojaisessa kolossa uusia käskyjä odottamassa. Ruorivuoroja kompassia tuijottaen, tuulen suuntaa ja purjeita seuraten. Auta armias ruorimiestä, joka menetti laivan hallinnan myötätuulessa, sillä siitä saattoi seurata kaatuminen tai takilan menetys.

Laivan saavuttua satamaan oli edessä taas raskas lastin purkutyö ja uuden ahtaaminen. Laiva kävi Espanjassa ja Portugalissa, jossa lastattiin suolaa. Suola kirveli ihoa ja silmiä, ja öisin oli mahdotonta nukkua kuumuuden vuoksi. Juomavesi oli lämmintä ja pahanmakuista, ja ruoka oli kehnoa. Vapaailtoina merimiehille maistuivat etelän viinit. Ne antoivat unohduksen hetkiä raskaan työn lomassa. Elämä satamissa oli vilkasta, ja vieraiden maiden ihmisten elämän näkeminen antoi uusia kokemuksia.

Kun Otto Henrik Nordenskjöld oli saanut riittävän määrän kokemusta ja osoittanut, millaisesta puusta hänet oli tehty, hänet nimitettiin laivan aliperämieheksi. Aliperämies toimi vahtipäällikkönä. Hän vastasi vahtinsa aikana navigoinnista, johti miehiä ja vastasi isomaston ja mesaanimaston purjeista, kun kurssia vaihdettiin. Satamaan tultaessa hänen tehtävänsä oli johtaa töitä laivan perässä.

Aliperämies asui laivan perässä olevissa tiloissa, hänellä oli oma pieni hytti ja hän sai syödä pöydän ääressä posliinilautasilta siisteissä tiloissa. Otto Henrikillä oli nyt aivan toisenlaiset mahdollisuudet opiskella kuin laivan etukorokkeen eli pakan alla olevissa miehistötiloissa. Päällystöllä oli ylellisyytenä oma käymälä, eikä tarpeilla enää tarvinnut käydä laivan keulassa, missä meri saattoi pyyhkiä takapuolen ja samalla täyttää housut vedellä. Palkka nousi 12 plootuun kuukaudessa, mikä omalta osaltaan nosti mielentilaa. Aliperämies kirjoitti kotiin: ”Laiva on suuri, kapteeni asiallinen, perämies on reipas ja miehistöä on riittävästi, ja huomatkaa, että olen à mon aise (minulla on mukavat olot).”

Erään matkan aikana Norjassa laivasta karkasi eräs merimies. Saavuttuaan takaisin kotiin Göteborgiin mies kertoi satamassa, että laiva oli tehnyt haaksirikon ja hän oli ainoa pelastunut. Mies kertoi nähneensä, että perämies Nordenskjöld oli ollut viimeinen, joka kamppaili aallokossa henkensä puolesta, mutta lopuksi tämäkin oli painunut pohjaan. Kun tieto saapui amiraliteettiin Karlskronaan, oltiin Nordenskjöldiä jo pyyhkimässä laivaston rullista eli luetteloista. Kun laiva, jossa hän palveli, myöhemmin saapui Ruotsiin, saatiin petollisen merimiehen valheellinen tieto korjattua.

Eräänä talvena laiva talvehti kotisatamassaan Göteborgissa. Otto Henrik joutui jäämään maihin odottamaan uutta matkaa. Asunto löytyi pienestä vinttikamarista Masthuggetin kaupunginosasta, jossa asui pääosin merimiehiä. Talven Otto Henrik käytti opiskellen navigointia ja paikanmääritystä matemaattisten taulukoiden avulla. Matkojen aikana kerätyt säästöt eivät kuitenkaan riittäneet koko talveksi, ja hän joutui myymään suurella vaivalla hankkimiaan merenkulkukirjoja ja nauttisia instrumentteja. Erityisen katkeraa oli luopua auringon korkeuden mittaamiseen käytettävästä oktantista. Otto Henrik joutui pyytämään kirjeellä taloudellista apua isältään Suomesta. Talvi sattui olemaan erityisen ankara, ja se vaikeutti postin kulkua yli jäätyneen meren. Pulassaan hän joutui muuttamaan maalle Länsi-Götanmaalle, jossa ystävällinen kaukainen sukulaisperhe antoi rahattomalle miehelle turvapaikan.

Kun kevät tuli ja laiva lähti taas purjehtimaan, Nordenskjöld oli edennyt yliperämieheksi, joka oli laivalla kapteenin jälkeen toiseksi korkein esimies. Edellisen matkan jälkeen laivan kapteeni oli antanut erittäin kiittävän suosituskirjeen: ”Herra Nordenskjöld on navigoinnissa ja kaikissa taidoissa, mitkä merenkulkuun liittyvät, hyvin taitava. Neuvokas ja vahva vaarallisissa tilanteissa, sekä osaa toimia kaikkien laivojen päällikkönä.”

Keväällä kohta sen jälkeen, kun isän lähettämä taloudellinen apu oli tullut perille, Otto Henrik sai uuden pestin. Nyt suuntana oli Länsi-Intian saaristo. Ei ole tiedossa, mihin reitti suuntautui ja kuljettiko laiva mahdollisesti orjia. Yleensä Euroopasta otettiin lastiksi lasihelmiä, kankaita ja koristeita, jotka myytiin kauppiaille nykyisessä Ghanassa. Ruotsalaisten tärkein vaihtotavara arabialaisilta kauppiailta orjia ostettaessa oli rauta. Ruotsilla oli 1700-luvulla orjiin perustuvia siirtokuntia Ghanassa ja sille kuuluvalla Saint-Barthélemyn saarella Antilleilla. Rautaa tarvittiin myös orjien kahleisiin kuljetusmatkan ajaksi. Orjat lastattiin laivan välikannelle yhteen kytkettyinä makuuasentoon, ja ruumasta nousi hirvittävä haju. Tiedetään että ruotsalaiset laivat osallistuivat yli viiteenkymmeneen orjakuljetukseen niiden vuosien aikana, kun kauppareitti oli toiminnassa. Näin matkasi ruotsalaisten kauppahuoneiden toimesta tuhansia orjia yli Atlantin. Perillä orjat, ne jotka olivat yhä hengissä, myytiin plantaasien omistajille huutokaupalla. Länsi-Intian saarilta ostettiin ruokosokeria, puuvillaa ja tupakkaa.

Eksoottiset saaret, sininen meri, valkoiset hiekkarannat, satamissa kuohuva elämä, mustat orjat ja rikkaiden tilanomistajien kohtaaminen antoivat Otto Henrikille paljon uusia kokemuksia. Pasaatituulissa purjehdittaessa matkaan mahtui rauhallisia päivä ja öitä, ja silloin oli aikaa nauttia meren kauneudesta. Paluumatkalla Pohjois-Atlantilla oli myrskyjä. Laiva, jossa nyt jo kokenut perämies Nordenskjöld palveli, palasi pitkältä matkaltaan lasteineen myöhään syksyllä onnellisesti Göteborgiin.

Otto Henrik Nordenskjöldin Länsi-Intian matkasta ei ole säilynyt tietoa, mutta purjelaivan matka Länsi-Intiaan saattoi olla hyvin hankala ja vaikeuksien täyttämä. Siitä antaa kuvan pienen ruotsalaisen sotalaivan päällikön amiraali af Chapmanille Karlskronaan kirjoittama kirje:

Sen jälkeen kun purjehdin Göteborgista helmikuun 6. päivä, minulla oli jatkuvia myrskyjä ja muita hankaluuksia. Puolet miehistöstä sairastui heti, mutta onneksi löysimme kolmen päivän päästä vuodon, joka oli muodostunut pultin reiästä rustiraudan alla. Siirryin heti purjehtimaan toiselle kurssille ja saatoimme korjata vuodon niin hyvin kuin osasimme. Me kuljimme onnellisesti kanaalin läpi ja uskoimme jo voittaneemme pahimmat vaikeudet. Mutta 18. päivä helmikuuta alkoi kova tuuli, joka muuttui myrskyksi, jota jatkui 20. päivään ja sen aikana menetin suuren osan purjeista, joita minulla oli.

21. päivä oli jo tyyntymässä, mutta silloin jahti joutui pahoihin kallistuksiin. Tein kaikki voitavani tukeakseni mastoa, kuten lokikirjasta tulee lähemmin näkymään. Kello ½ 10 aamupäivällä murtuivat kaikki rustiraudat tuulen puolla ja silloin kaatui masto laidan yli ja mursi toisen siiven ja reelingin, sekä rikkoi laivaveneen ja paljon muuta. Masto antoi kovia iskuja laitaa vasten ennen kuin onnistuimme kaappaamaan (katkaisemaan) sen. Silloin olin latitudilla 36, mutta koska tuuli oli pohjoisesta ja se voimistui jälleen, minulla ei ollut muuta tehtävissä kuin hakeutua Madeiralle. Saatuani valmiiksi hätätakilan jolla saavutin 2–3 solmun nopeuden, päättelin että Madeiran redi on epävarma tähän vuodenaikaan, joten korjauksien tekeminen siellä on vaikeaa. Tiesin että Lanzarotella, joka kuuluu Kanariansaariin, on hyvä satama pienille aluksille, minkä takia hakeuduin sinne ja saavuin perille 2. päivä maaliskuuta. Kävimme läpi laivan saamat vauriot, mutta koska täällä ei ollut mitään sopivaa materiaalia korjausta varten, niin tein puomista maston uskoen sen avulla voivani saavuttaa Amerikan rannikon, koska tiesin että Länsi-Intiassa oli mahdotonta suorittaa korjauksia. Täällä jouduin kovan vastatuulen vuoksi makaamaan 7. päivään huhtikuuta. Sen jälkeen lähdin purjehtimaan kohti New Yorkia, missä tiesin saavani kaiken tarpeellisen laivan perusteelliseen korjaukseen. Tänne saavuin 23. toukokuuta ja nyt olen täysin purjehdusvalmisvalmis.

Vasta heinäkuun 14. päivänä laiva oli perillä. Matka oli kestänyt viisi kuukautta ja yhdeksän päivää.

Lähes neljä vuotta oli kulunut siitä, kun perämies Otto Henrik Nordenskjöld oli ottanut pestin kauppalaivaan Göteborgissa. Nyt matka päättyi samaan kaupunkiin. Hän oli kokenut ja oppinut paljon, kehittynyt suurten merien oikeaksi merimieheksi, mutta myös kärsinyt. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän kirjoitti näistä vuosista sukulaispojalleen: ”Vaikka minulla oli kova pähkinä purtavana niiden vuosien aikana, ne ovat olleet minulle hyväksi koko elämäni ajan.”

***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 32-36. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson

Tilattavissa: http://jnsshop.fi/ 

AMIRAALI NORDENSKJÖLDIN MERISEIKKAILUT -JATKOKERTOMUS: OSA 3

Otto Henrik Nordenskiöld oli nyt kierrellyt maailman merillä kovissa olosuhteissa neljä vuotta hankkimassa ammattitaitoa. Hän oli upseerin uransa kannalta lähes samassa pisteessä kuin kauppalaivastoon lähtiessään. Hän oli suorittanut kadettikoulun loppututkinnon loistavin arvosanoin heinäkuussa 1764 ja nimitetty luutnantiksi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hänellä olisi vielä tiedossa palkallista työtä. Vaikka hänellä oli nyt valtava määrä merikokemusta, olivat monet hänen kadettitovereistaan ohittaneet hänet nimityksissä hoitamalla suhteita kotimaassa. Heillä oli nyt vakinainen virka laivastossa. Nordenskjöld kirjoitti tässä vaiheessa: ”Niin pitkien ja sinnikkäiden ponnistuksien jälkeen hankkiakseni ammattitaitoa seisoin siinä ilman virkaa. Toivon kuitenkin voivani vielä kerran näyttää arvoni.”

Ei ole vaikea kuvitella jälleen upseerin univormuun pukeutuneen luutnantin tunteita hänen tullessaan takaisin Tukholmaan työnhakuun. Joulukuun 3. päivänä 1768 hän ilmoittautui Tukholmassa vara-amiraali Kristoffer Falkengrénille, entiselle kadettikoulun johtajalle, joka nyt oli kaleerilaivaston komentaja. Falkengrén otti ilahtuneena vastaan koulunsa entisen mallioppilaan. Hän uskoi, että Nordenskjöld voisi saada vuoden alussa viran, jossa palkka olisi 450 hopeataaleria.

Näin tapahtui, ja teksti ”1769 Gort tjenst på Holmen i Stockholm” on luettavissa hänen ansioluettelostaan. Holmen tarkoittaa Skeppsholmenia, jolla sijaitsi Tukholman laivastoasema. Pitkin saaren rantoja oli paljon rakennuksia: toimistoja, kasarmeja, upseeriasuntoja, verstaita, varastoja, pajoja, kellareita ja telakoita. Laivastoasema muodosti oman suljetun maailmansa, jonne kuljettiin kaupungista pitkää siltaa pitkin. Suuri osa kaleereista oli sijoitettu tiilikattoisiin vajoihin Djurgårdenin puolelle tulipalovaaran takia.

Kun luutnantti Nordenskjöld aloitti työnsä kaleerilaivastossa, oli talvi ja ruotumiehet olivat kotona omissa torpissaan. Paikalla oli lähinnä verstaiden ammattimiehiä, upseereja ja vartiointiin käytettäviä sotilaita. Otto Henrik asui kaupungissa sotaneuvos Wahlbergin luona lyhentäen näin edellisiltä vuosilta olevia isän saatavia laudoista. Otto Henrik ei viihtynyt kaupungissa eikä viettänyt iltojaan kellarikapakoissa. Hän kirjoitti kotiin: ”Se vaikuttaa kielteisesti nuorukaiseen ja totuttaa kevyeen ja säädyttömään elämään ja vähemmän kunnialliseen ajatteluun.”

Talven ja kesän aikana Otto Henrikin työt koostuivat lähinnä sotamiesten harjoittamisesta, vartiopäällikön tehtävistä sillan kupeessa olevassa päävartiossa sekä päivystävänä upseerina toimimisesta. Merielämään tottuneelle miehelle työ on puuduttavan yksitoikkoista, ja hän kaipasi merelle varsinaiseen ammattiinsa. Hän teki kaikkensa saadakseen komennuksen merelle. Koska oli rauhan aika ja kaikessa oli säästettävä, kaleerit olivat vedettyinä vajoihin eikä merikomennusta tullut. Kesä kului pölyisillä harjoituskentillä ja muissa toisarvoisissa tehtävissä. Meri oli lähellä, mutta niin kaukana, kun kaleerit jäivät kesäksi kuivalle maalle. Kävelyt puistoissa ja rannoilla antoivat virkistystä, ja maineensa huipulla olevan muusikon Carl Michael Bellmanin laulujen kuunteleminen tämän kantakapakassa toi vaihtelua arjen harmauteen.

Elokuussa Otto Henrik sai anomansa virkavapauden ja matkusti Suomeen, jossa hän oli käynyt viimeksi yli neljä vuotta sitten. Kohteena oli Eriksnäsin kartano, jossa hänen isänsä lapsineen asui erottuaan armeijasta 1763. Kyseessä ei kuitenkaan ollut loma-matka, koska everstin periaatteiden mukaan kaikkien perheenjäsenten oli tehtävä työtä. Aatelisenkin oli sopimatonta laiskotella.

Nuori meriupseeri joutuikin kotiin palattuaan pian töihin maatilalle työnjohtajaksi. Hänen vastuullaan oli ojien kaivu sekä kasteluun tarvittavien lammikoiden rakentaminen. Kiireitä riitti niin paljon, että Otto Henrikillä oli vaikeuksia päästä muutaman päivän matkalle Viaporiin, jossa hänen veljensä Adolf Gustaf palveli. Linnoituksessa käynnin jälkeen Otto Henrik pyysi kirjeessä, että hänen unohtamansa kampa ja veljen lainaksi lupaamat floretit voitaisiin lähettää puutarhatuotteita Helsinkiin tuovan veneen mukana. Samassa kirjeessä hän pyysi Adolf Gustafia yrittämään vaikuttaa siihen, että kruunu maksaisi käteisen puutteessa olevalle isälle velkansa ja sen lisäksi vielä 1 000 plootua ennakkoa.Jos tämän voisit tehdä, olisi isä sinulle loputtoman kiitollinen”, Otto Henrik kirjoitti.

Kartanon emännän tehtäviä hoiti 27 vuoden ikäinen sisar Sofia Helena, ja perheen seurassa oleminen tuntui kauan poissa olleesta Otto Henrikistä hyvältä. Iltaisin koko vielä kotona oleva lapsikatras kerääntyi vanhan isän ympärille, joka nautti saadessaan tarinoida heidän kanssaan.

Kun sato oli korjattu ja syksyn maanviljelystyöt tehty, voitiin ryhtyä viettämään hyvin ansaittua talvea lämpimissä sisätiloissa. Otto Henrik kertoi kirjeessään sisarelleen Hedvig Julianalle elämästä Eriksnäsissä: ”Aamuisin, kello 5 lähtien, käytämme aikamme lukemiseen, kun sitten tulee valoisaa, urheilemme miekkailemalla pari tuntia. Aamiaisen jälkeen jatkamme lukemista ja piirtämistä. Hämärän tultua ilahdutan Sofiaa lukemalla hänelle ääneen. Kun olemme syöneet, juttelemme pari tuntia isän kanssa. Hän tuntuu nauttivan suuresti nähdessään lapset ympärillään ja keskustelusta kaikista mahdollisista asioista. Rakkaus ja hellyys peittävät isällisen hallitsevan asenteen, mutta tämän seurauksena lisääntyy kunnioituksemme häntä kohtaan kaksinkertaiseksi. Niinpä rakas sisar, näin kuluvat päivät niin, että tuskin huomaamme.”

Otto Henrikin talvi kului rauhallisesti pitkään kaivatun perhe-elämän merkeissä. Vuosi vaihtui, ja nyt kirjoitettiin vuosi 1770. Kevään tullessa, auringon noustessa korkeammalle ja jäiden tummuessa Sipoonlahdella, Otto Henrikin valtasi merimiehelle ominainen levottomuus. Varuskuntaelämä Tukholmassa ei houkutellut, eikä maatöiden johtaminen antanut riittävästi haasteita. Hän päätti kuitenkin lähteä Tukholmaan, kun ensimmäinen jahti oli lastattu sahatulla puutavaralla. Reitti oli tuttu kymmenen vuoden takaa, mutta nyt utelias laivapoika oli muuttunut meriupseeriksi, jolla oli vankka kokemus purjehtimisesta suurilla valtamerillä.

Perillä Tukholmassa hänellä oli edessään rahdin myyminen, joka osoittautui tällä kertaa vaikeaksi. ”Minulla on ollut tänä vuonna enemmän harmia isän laudoista kuin kukaan voi uskoa, enkä ole saanut kuin 15 taaleria toltilta (toltti = 12 tusinaa lautoja); toivon kuitenkin, ettei hän ole liian tyytymätön, minun omatuntoni on kuitenkin hyvä.”

Kesäkuun 3. päivänä Otto Henrik sai vara-amiraali Cristoffer Falkengréniltä kuulla tulleensa komennetuksi 60 tykin linjalaiva Sofia Albertinaan. Hänen oli lähdettävä Karlskronaan. Tämä oli enemmän kuin hän osasi odottaa: hän pääsisi avomerilaivastoon ja merelle, pois kaleerilaivastosta, vaikkakin vain lyhyeksikin aikaa. Kirjeessään kotiin Otto Henrik kertoi: ”Kauppias Dreier, joka osti laudat, on rehellinen mies ja hän omistaa hienon laivan. Hän itse on joutunut ostamaan monenlaisia tarvikkeita, joita tarvitsi tulevaa matkaa varten.”

***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 37-40. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson

Tilattavissa: http://jnsshop.fi/ 

AMIRAALI NORDENSKJÖLDIN MERISEIKKAILUT -JATKOKERTOMUS: OSA 4

Heinäkuun 1. päivänä Otto Henrik matkusti Karlskronaan, nyt ensimmäistä kertaa tehtävään, johon oli saanut koulutuksensa. Perillä hän nousi linjalaivaan ja ilmoittautui eskaaderin päällikölle, amiraali Anton Johan Wrangelille.

Eskaaderi koostui linjalaiva Sofia Albertinasta ja kahdesta fregatista, joiden tehtävänä oli hakea kuningattaren veli, Preussin prinssi Henrik, vierailulle Ruotsiin. Lyhyt matka Stralsundiin ja takaisin toteutui ilman ongelmia, ja prinssi jätettiin Karlskronaan. Eskaaderi jatkoi harjoituspurjehdusta Tukholmaan. Sieltä Otto Henrik kirjoitti tyytyväisenä kotiin kertoen, että oli voinut retken aikana hyvin ja matka oli ollut hyödyllinen ja miellyttävä. Prinssi oli ollut pieni ja laiha, ja Otto Henrik totesi: ”Kuningatar taluttaa prinssiä jatkuvasti kädestä kävelyillä. Kaikki on niin kallista täällä, vaikka asun sotaneuvos Wahlbergin luona. Minun on ollut pakko teettää itselleni uusi univormu.”

Toivottua taloudellista tukea ei Suomesta tullut, mutta kirjeessään kotiin pari päivää myöhemmin Otto Henrik kertoi tyytyväisenä pääsevänsä vapaaehtoisena kaleereihin, jotka lähtevät viemään prinssi Henrikiä Turkuun ja sieltä eteenpäin Helsinkiin. Kuten tavallista, rahahuolet vaivasivat Otto Henrikiä, ja hän kirjoitti isälleen: ”Minun rahani ovat kuluneet edelliseen matkaan, joten olen joutunut ottamaan lainaa selvitäkseni siitä ja muihin tarpeisiini, 400 taaleria niistä rahoista joita kauppias Wahlberg on maksanut arvoisalle isälleni. Olen yrittänyt kuluvan kesän aikana olla taloudellinen, mutta kun kyseessä on ammattini ja esimiesten arvostus, en säästä. Olen hyvin kiinnostunut kuulemaan miten meidän lammikot ja sahalaitos Eriksnäsissä toimivat; rahahuolien keskellä huvitan itseäni ajattelemalla niitä. Iloitsen, kun saan tulevan matkani aikana oppia, miten kaleerit toimivat, niiden komentamista ja kaleeritaktiikkaa. Olemme saaneet amiraali Falkengréniltä uudet ohjesäännöt, tähän saakka kaikki ovat voineet toimia kuten haluavat. Meitä on innostettu kertomalla saavamme suuria lahjoja prinssiltä, koska en ole saanut sellaisia aikaisemmin en ilahduta itseäni par avance (etukäteen).”

Otto Henrik oli aavistuksissaan oikeassa, sillä hän ei saanut lahjoja. Niitä annettiin ainoastaan laivojen päälliköille, ja miehistöille jaettavaksi annettiin 100 tukaattia.

Prinssiä ja hänen seuruettaan lähtivät kuljettamaan kaleerit Norrköping ja Löwen. Kaleerin rungon pituus ja rakenne sopivat huonosti Suomenlahden jyrkille laineille. Aluksessa oli ahtaat hyttitilat ja salonki perässä. Sen suuri soutumiehistö oli avoimella kannella lähes suojaton säille ja roiskevedelle. Tällaisella aluksella prinssi Henrik lähti matkaan Ahvenanmeren yli Turkuun.

Hyvällä säällä matka olisi sujunut nopeasti, mutta nyt syksy oli tulollaan. Se merkitsi tuulta ja myrskyä, ja matka kesti kovissa olosuhteissa viikon. Kaleerissa oli täysin mahdotonta tarjota sellaista mukavuutta, johon Preussin kuningashuoneen jäsen oli tottunut. Otto Henrik oli määrätty päällikkökaleeri Norrköpingiin, ja hän sai läheltä seurata prinssin matkaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli hyvin merisairas suuren osan matkasta, mikä aiheutti laivan henkilökunnalle monia ongelmia. Ruoasta tuli pula, kaikki olivat hermostuneita ja meri näytti huonoimmat puolensa. Ahtaus laivassa pahensi tunnelmaa.

Matkan varrella Otto Henrik johti operaatiota, jonka aikana kovassa tuulessa hengenvaaraan joutunut prinssi pelastettiin seurueineen kaleeri Löwenistä maihin turvaan. Kun vihdoin päästiin Turkuun ja kaleeri kiinnitettiin laituriin, mielialat paranivat. Kaupunki otti arvovieraan vastaan tykinlaukauksin ja ilotulituksin. Pauke oli niin kova, että ikkunat särkyivät ja naakat häipyivät kaupungista. Kaupungin pormestari piti puheen päivällisillä, ja akatemian professorit pitivät esitelmiä.

Prinssin lähdettyä seurueineen Turusta kohti Helsinkiä Otto Henrik sai mahdollisuuden käydä tapaamassa akatemiassa ylioppilastutkintoa opiskelevia veljiään Augustia ja Carl Fredrikiä. Hän keskusteli pitkään kotiopettajien kanssa, jotka vakuuttivat poikien olevan lahjakkaita ja edistyvän opinnoissaan hyvin. Veljet viettivät muutamia miellyttäviä yhteisiä iltoja kaupungissa, jossa Otto Henrik oli itsekin käynyt vuoden koulua. Turusta eversti Nordenskjöldille 9.9.1770 kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi: ”Turussa on paljon halvempaa kuin Tukholmassa, niin että opettaja ja pojat elävät vain 3 taalerilla päivässä. Nyt on prinssi matkustanut. Kenraali Ehrensvärd ei varmaankaan ilolla koe tarkkasilmäisen prinssin vierailua Viaporissa.”

Kun kaleerit olivat palanneet takaisin Tukholmaan ja aluksista oli purettu varusteet ja tykit, ne hinattiin kuivalle maalle katoksen alle. Siihen loppui myös merikomennus. Otto Henrik joutui palaamaan ikävään varuskuntapalvelukseen. Talven aikana hänellä oli Skeppsholmenilla aikaa opiskella tykistötiedettä ja tutkia Ruotsin käymiä historiallisia meritaisteluja. Tuulen vinkuessa nurkissa hän tutki paksulle paperille kirjoitettuja, nahkakantisiin kirjoihin sidottuja vanhoja taisteluraportteja. Hän yritti ymmärtää amiraalien ja laivapäälliköiden taktiikkaa ja päätöksiä. Täällä hän saattoi samaistua entisten meriupseereiden tuntemuksiin, kun nämä olivat tykkien paukkuessa ja kuulien vinkuessa kirjanneet toimenpiteitään lokikirjoihin. Kynttilä loi hänen ympärilleen valokehän, ja holvit jäivät talvipäivän pimeään. Otto Henrik saattoi kenenkään häiritsemättä yrittää tulkita 1500- ja 1600-luvun asiakirjojen koristeellisia käsialoja ja apokryfisiä sanontoja, joilla laivojen päälliköt selittivät toimenpiteitään. Hiljalleen hänelle muodostui käsitys tapahtumista, joiden perusteella hän laati tutkielmia taisteluista. Taitavana piirtäjänä hän piirsi niihin myös kuvia yhteenotoista.

***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 40-43. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson
Tilattavissa: http://jnsshop.fi/ 

AMIRAALI NORDENSKJÖLDIN MERISEIKKAILUT -JATKOKERTOMUS: OSA 5

Keväällä 1771 Otto Henrik pyysi virkavapaata ja matkusti käymään kotona Suomessa. Vaikka hän oli koko sielultaan merenkulkija, hänessä oli myös rakkautta maaseutuun. Eräässä kirjeessään Carl Fredrik -veljelleen hän kertoi elävästi toukokuisesta retkestä Massbyhyn, joka oli eräs hänen isänsä maatiloista: ”Isä oli kuin presidentti ja me olimme hänen asessoreitaan. En kykene sanoin kuvaamaan riittävästi ympäröivää kauneutta. Ohi virtaava puro, useita putouksia, jotka hiljaisella solinallaan imitoivat runoilijoitten Zephirsia. Joki, joka mutkittelee ympäröivillä niitty- ja peltokentillä. Korkea kallio, jonka huippu hämmästyttää katsojan, mutta hänen katseensa siirtyy kallion jyrkänteistä avoimelle peltoaukealle ja sieltä nopeasti metsäiseen kumpareeseen.” Matkan aikana he kävivät myös toisella isän omistamalla maatilalla Skräddarbyssä.

Elämää Eriksnäsissä sävyttivät laivojen keväiset kunnostustyöt, lukeminen ja jatkuvat kävelyretket, joihin osallistui myös talon naisväki. Kirjeen veljelleen Otto Henrik päätti: ”Lue hyvin, mutta älä unohda ystäviäsi. Älä koskaan usko, että nämä asiat estävät toisiaan, sille joka hoitaa tehtävänsä oikeaan aikaan. Ajattele terävästi, äläkä koskaan väsähdä jos haluat päästä asian ytimeen.”

Loman jälkeen Tukholmaan palattua Otto Henrikin elämän jatkui maissa: kuumassa kaupungissa, tylsissä tehtävissä pölyisillä harjoituskentillä ja loputtomissa inventoinneissa saarella sijaitsevissa tarvikevarastoissa. Yhtään laivaa ei lähetetty kesän aikana merelle kummastakaan laivastosta. Laitureissa olevat laivat kasvattivat levää pohjalankkuihin, ja maihin vedetyt kaleerit kuivuivat ja niiden saumat aukesivat. Ne upseerit, jotka omistivat maatiloja, viettivät niissä aikaa kesän lämmöstä nauttien. Kaupunkiin jääneet tekivät iltaisin veneretkiä saaristoon ja virkistivät itseään illanvietoissa lähistön majataloissa. Laulut, runot ja illanvietot olivat niille, joilla oli varaa ja jotka panivat huvitukset etusijalle ammatillisiin valmiuksiin nähden. Jos ei ollut rahaa, sitä lainattiin ja jäätiin huolettomasti velkaa kapakoihin, räätäleille ja kauppiaille.

Otto Henrik Nordenskiöld oli toista maata. Hän toimi tarmokkaasti isänsä sahojen edustajana Tukholmassa. Hän kävi neuvotteluja, tinki hinnoista ja seurasi laivojen lastien purkamista ja kaupungista kotimaahan tehtäviä hankintoja. Hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa Suomeen.

Kesällä kutsuttiin kokoon säätyvaltiopäivät kuningas Kustaa III:n valtaistuimelle nousun seurauksena, ja Otto Henrik selosti pitkissä kirjeissä siihen liittyviä tapauksia. Hän oli tullut Tukholmaan kesäkuun 1. päivänä isänsä laudoilla lastatussa jahdissa. Matka kauniin saariston läpi oli ollut miellyttävä suuressa eskaaderissa suomalaisia laivoja, täyteen lastattuina valtiopäivämiehiä. Hänen onnistuu myydä lautalasti vähän aikaisempaa parempaan hintaan kauppias Dreierille. Hänen ilokseen veljet Anders Johan ja Adolf Gustaf olivat myös kaupungissa, Anders Johan suvun edustajana aatelissäädyn kokouksissa ritarihuoneella. Veljet viettivät iloisia iltoja kaupungissa, joka oli täyttynyt maan kaikilta kolkilta sinne saapuneista valtiopäivämiehistä. Kirjeessään kotiin Otto Henrik kertoi, ettei Axel von Fersen ota maamarsalkan tehtävää ja että nuori kuningas on herättänyt kaikissa suuren innostuksen. Antakoon Jumala Ruotsin kansalle hyvien odotusten vallitessa onnellisia aikoja.

Kesän aikana Otto Henrik kirjoitti kotiin toistakymmentä kirjettä, joissa hän selosti poliittisia tapahtumia. Koko vapauden aika n. 1719–1772 oli ollut poliittisesti sävyttynyttä, kun hatut ja myssyt olivat kamppailleet vallasta. Maan ulkopolitiikka oli aina muuttunut sen mukaan, mikä puolue kulloinkin oli vallassa.

Valtiopäivien alkaessa tunteet kävivät kuumina. Suuri osa upseereista ja porvareista kannatti hattuja, ja Augustin Ehrensvärd oli eräs puolueen johtajista. Otto Henrik kannatti isänsä tavoin hattuja, hän oli rojalisti ja patriootti. Hän tarkasteli kirjeissään valtiopäivien tapahtumia ja puolueiden välisiä jännitteitä nimenomaan oman poliittisen näkemyksensä näkökulmasta.

Tukholmaan kokoontuneet valtiopäivät olivat suuri poliittinen näytelmä, sillä puolueiden välisten erojen lisäksi kaikilla neljällä säädyllä oli omat tavoitteensa. Kokouksen aikana kaupunki kuhisi kokouksia, laadittiin suunnitelmia, istuttiin kapakoissa juonimassa. Tukholman kapeilla kaduilla tungeksi komeasti pukeutuneita aatelismiehiä, mustapukuisia pappeja, lihavia porvareita ja jykeviä talonpoikia. Kaupungissa oli lukematon määrä kapakoita, olut virtasi ja asiakkaita riitti.

Myssyjen onnistui lupauksien avulla hiljalleen rakentaa itselleen enemmistö valtiopäiville. Otto Henrik kertoi kirjeessään kotiin uutisia puolueiden saavuttamasta onnesta: ”Myssyt sanovat, että Jumala johtaa kaikkea. Kotiin kokouksesta matkusti moni arvoisa porvari ja talonpoika nolona ja pettyneenä, vaikka he suurella vaivalla ja kyseenalaisin keinoin onnistuivat saamaan pormestari Sebaldin valituksi porvarissäädyn puheenjohtajaksi. Myssyt juoksivat torilta ja miltei kaatoivat minut juostessaan kertomaan onnestaan.”

Vaikutti siltä, että päätöksiä tehtiin enemmän säätyjen tavoitteiden pohjalta kuin puolueen näkökulmasta. Kyseessä oli arka kysymys aatelittomien säätyjen oikeuksista. Kun aatelissääty kokoontui pohtimaan asioita ritarihuoneella, oli puoluejako toissijainen seikka. Vaikka Nordenskjöldin suku oli ollut aatelinen vain parikymmentä vuotta, Otto Henrik puolusti aateliston etuoikeuksia. Hän kirjoitti kotiin: ”Jos kaikilla ihmisillä pitää olla etuoikeuksia, eivät ne merkitse mitään. Jos aatelisto ja ritarikunta luopuvat omista etuoikeuksistaan, olisi parempi, etteivät he koskaan käyttäisi aatelista nimeä.”

Ruotsilla oli nyt uusi kuningas, Kustaa III, ja odotukset hänen suhteensa olivat suuret. Hovielämä kukoisti, ja kuningas osallistui innolla politiikkaan. Otto Henrik oli innostunut uudesta kuninkaasta ja tämän yrityksistä yhdistää eri puolueitten tavoitteita. Hän kirjoitti kotiin kuninkaan suuresta huolenpidosta isänmaata kohtaan.

Otto Henrik oli hyvin huolestunut myssyjen läheisistä yhteyksistä venäläisiin. Hän näki Ruotsin tulevaisuuden hyvin synkkänä, jos nuori kuningas ei kykenisi jollain tavoin ottamaan puolueilta valtaa itselleen. Vapauden aikana Ruotsin kuningasvalta oli ollut heikkoa ja puolueet olivat voineet ohjata valtiota. Kuninkaalla oli lähinnä päätösten hyväksyjän rooli. Tämä oli sopinut hyvin Venäjän keisarinna Katariina II:n suunnitelmiin. Taitavana diplomaattina hän toimi siihen suuntaan, ettei Ruotsista koskaan enää tulisi sotilasmahtia, joka voisi uhata Venäjän etuja. Ruotsissa muistot suurvalta-asemasta elivät kuitenkin voimakkaina, ja maa-alueitten menetykset Venäjälle olivat syvän katkeruuden kohde.

***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 43-46. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson

Tilattavissa: http://jnsshop.fi/ 

AMIRAALI NORDENSKJÖLDIN MERISEIKKAILUT -JATKOKERTOMUS: OSA 6, PÄÄTÖSOSA

Harjoitetun politiikan seurauksena armeija ja laivasto olivat huonossa kunnossa. Harjoituksia ei ollut järjestetty, ja upseereilla oli ollut liikaa aikaa toimettomuuteen. Hallitsijan vaihdos herätti toiveita muutoksesta. Poliittisissa kokouksissa kohdistettiin laivastoon ja kaleerilaivastoon monia syytöksiä huonosta toiminnasta.

Erityisesti kaleerilaivasto, jossa Otto Henrik Nordenskjöld palveli, oli syytösten tulilinjalla. Otto Henrik tiesi, että koulutustaso oli laivastossa päässyt laskemaan harjoitusten puutteessa ja monista upseereista oli tullut merelle vieraita virkamiehiä, jotka viettivät aikaansa laivastoasemilla. Hän itse suhtautui intohimoisesti ammattiinsa ja halusi tehdä kaikkensa aselajinsa olosuhteiden parantamiseksi, varsinkin kun hallitsijanvaihdos lupasi muutoksia asioiden hoitoon.

Ensimmäinen tehtävä oli organisoida koulutusta upseerikunnan sotatieteellisen osaamisen parantamiseksi ja upseerikunnan arvostuksen nostamiseksi. Talven aikana käytiin monia keskusteluja siitä, miten asia tulisi hoitaa. Päädyttiin ajatukseen, että oli perustettava yhdistys, jonka tavoitteena oli näiden tavoitteiden saavuttaminen. Yhdistyksestä kehittyi myöhemmin Kungliga Örlogsmannasällskapet.

Kesän 1771 ajaksi kaikki kaleerit jäivät maihin odottamaan parempia aikoja eivätkä upseerit päässeet merelle parantamaan taitojaan. Ajatus ammattitaidon kehittämisestä tuli yhä ajankohtaisemmaksi. Aluksia oli, mutta niiden käsittely vaati taitoja, jos ulkopoliittinen tilanne muuttuisi ja laivastoja tarvittaisiin tositoimiin. Yhdistyksen käynnistämisen puuhamiehiksi tulivat majuri Abraham von Stauden ja kapteeni Fredrik Wilhelm Leijonancker. Vaikka Otto Henrik Nordenskjöld oli vain luutnantti, he pyysivät häntä tulemaan yhdistyksen ensimmäiseksi sihteeriksi. Von Stauden sanoi olevansa käytettävissä puheenjohtajaksi, ja Leijonancker lupasi lähettää kirjalliset kutsut kaikille kaleerilaivaston upseereille.

Kokous, johon tuli suuri määrä sinisiin kaleerilaivaston univormuihin pukeutuneita herrasmiehiä, pidettiin elokuun 7. päivänä 1771. Tilaisuudessa valittiin 14 johtokunnan jäsentä laatimaan sääntöjä ja toimintasuunnitelmaa yhdistykselle, jonka tarkoitus oli merisotatieteen viljely.

Perustavan kokouksen jälkeen O. H. Nordenskjöld kirjoitti kotiin: ”Olen saanut paljon tehtävää sen jälkeen kun minut valittiin pienen sotilaallisen yhteisön sihteeriksi. Yritämme kaikin mahdollisin keinoin työskennellä päästäksemme pois siitä pilvestä, johon olemme joutuneet ympäristön silmissä. Me pidämme itseämme eräänlaisena taimitarhana.”

Otto Henrik kertoi kirjeissään tältä ajalta yleensä varsin vähän itsestään ja omista tuntemuksistaan. Vaikka laivasto oli lepotilassa, hänellä riitti tehtäviä isänsä asioiden hoitajana Tukholmassa. Nyt toteutui isän alkuperäinen tarkoitus, että Otto Henrik toimisi hänen edustajanaan pääkaupungissa. Rahteja myytäessä oli käytävä tiukkoja hintaneuvotteluja ostajien kanssa, ja laatukysymyksien selvittely vei aikaa. Otto Henrik onnistui löytämään lautojen ostajaksi uuden asiakkaan, suurliikemies Grillin.

Otto Henrik teki kesällä pikaisen matkan kotiin Eriksnäsiin tuodakseen isälle suuren rahalähetyksen. Hän ei uskaltanut lähettää sitä postin mukana, sillä posti oli viime aikoina joutunut ryövätyksi kolme kertaa. Otto Henrik otti palvelijakseen henkilön nimeltä Antvik, joka oli ilmeisesti aikaisemmin ollut perheen palveluksessa. Palvelija sai mm. selvittää päivittäin isäntänsä peruukin.

Omaa talouttaan Otto Henrik ei saanut yrityksistään huolimatta kuntoon, koska palkat maissa olivat niin huonot, ettei niillä voinut selvitä Tukholmassa. Hän kirjoitti: ”Vaikka kuinka yritän olla taloudellinen, hämmästyn kun katson laskelmaa, kuinka pienistä summista tulee suuria. Pian muutan »Holmeniin». Silloin uskon voivani vähentää 50 % kuluistani.”

Muuton jälkeen hän kirjoitti sisarelleen Hedvig Julianalle: ”Minua ilahduttaa, että olen päässyt kellarielämästä [krouveista], mikä ei koskaan ole minua ilahduttanut. Oli myös liian paljon huveja sotaneuvos Wahlbergin luona, missä jouduin seurustelemaan neljän nuoren neidon kanssa. Varmin ilo löytyy minusta itsestäni, sellaisen ilon olen löytänyt omasta kamaristani. Ihmisen elämä riippuu siitä, miten hän käyttää nuoruutensa ja tuntematon vanhuus sisältää pelottavia näkymiä.”

Asunto ja ruokailu järjestyivät Skeppsholmenilta, josta hän oli vuokrannut pienen kamarin erään neiti Leijonanckerin luota. Tyytyväisyys paistoi kirjeestä Hedvig Julianalle: ”Kahden hellän, siveän ja vilkkaan naisen seurassa syön tyytyväisenä vatsani täyteen.” Vuokra oli 25 taaleria kuukaudessa, ja ruoasta hän maksoi 75 taaleria. Eriksnäsiin nuorimmalle veljelleen Carl Fredrikille hän lähetti hyviä neuvoja mm. opintojen ja virkauran suhteen sekä kertoi uuden kaleerityypin kokeilusta.

Meriupseeriyhdistys perustettiin virallisesti syyskuun 15. päivänä 1771, kun säännöt oli saatu laadittua. Yhdistys sai käyttöönsä pari huonetta kruununrakennuksesta Skeppsholmenilta. Sinne koottiin kirjallisuutta, karttoja ja muuta aineistoa. Kirjallisuusluetteloita hankittiin Ruotsin lähetystöjen kautta. Upseerit antoivat yhdistykselle vapaaehtoisen avustuksen, jolla voitiin hankkia jonkin verran opintojen vaatimaa kirjallisuutta. Toiminta saatiin näin käyntiin. Talven aikana yhdistys kokoontui kokouksiin kerran viikossa, mutta kesällä toiminta lakkasi, kun keskeiset henkilöt saivat merikomennuksen.

Otto Henrik oli syksyllä kysynyt vara-amiraali Falkengréniltä lupaa saada pitää aliupseereille ja laivapojille luentoja tykistöopissa ja merenkulkuun liittyvissä kysymyksissä ilman korvausta. Luvan saatuaan hän ryhtyi tarmolla toimeen. Luennot saivat niin hyvän vastaanoton, että ne laajenivat nopeasti yleisöluennoiksi. Meriupseeriyhdistyksen asioiden lisäksi luennot aliupseereille ja miehistölle antoivat sellaisia haasteita, joita tarmokas Otto Henrik Nordenskjöld kaipasi.

 ***
Katkelma teoksesta Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, John Nurmisen Säätiö, 2016, s. 46-49. Tekstioikeudet: Raoul Johnsson
Tilattavissa: http://jnsshop.fi