Söisikö tänään lahnaa?

 Tykkää

”Sisävesillä toteutetuilla vesistöjen kunnostustoimilla, kuten hoitokalastuksella, on Suomessa pitkät perinteet. Parhaimmillaan oikein kohdennetut vesistötoimet tukevat maalta tulevan kuormituksen vähentämiseen tähtääviä toimenpiteitä ja edistävät vesistöjen tilan paranemista.”

Itämerta rehevöittävää ravinnekuormitusta on saatu leikattua tehokkaasti viime vuosikymmeninä kaikissa Itämeren ympärysmaissa, etenkin kaupunkien jätevesien puhdistusta tehostamalla. Hajanaisista lähteistä valuvien ravinteiden vähentäminen on kuitenkin osoittautunut kiusallisen hankalaksi. Maatalouden kuormittamilla alueilla ongelma korostuu. Etenkin liukoisen fosforin hajakuormitusta vähentävistä kustannustehokkaista toimista on vesiensuojelun työkalupakissa huutava pula. Liukoinen fosfori on erityisen ärhäkkää kiihdyttämään levätuotantoa, eikä ongelma rajoitu Itämereen – maailmalla eräs hälyttävistä esimerkeistä on Erie-järvi, missä liukoisen fosforikuormituksen kasvusta johtuvien massiivisten sinileväkukintojen tuottamat myrkyt ovat aika ajoin estäneet suurten kaupunkien raakaveden oton.

Rehevöitymisen torjunnan tarkoituksena on pitää liiat ravinteet pois pintavesistä. Itämeren pääaltaalta, meren pohjan hapettomilta alueilta vapautuu kuitenkin moninkertaisia määriä fosforia ulkoiseen ravinnekuormaan verrattuna. Siksi maalta tulevan kuormituksen vähentämisen lisäksi on järkevää tarkastella myös täydentäviä toimenpiteitä, joilla voidaan poistaa merestä ravinteita tai estää niiden vapautuminen pohjan sedimentistä takaisin levien käyttöön.

Etenkin länsinaapurissamme on herätty kehittelemään innovatiivisia menetelmiä fosforin talteenottoon tai sisäisen kuormituksen estämiseen: simpukoiden käyttämistä ravinteiden suodattamiseen, happipitoisen veden pumppaamista huonovointisten pohjasedimenttien lähelle, fosforin sitomista kemiallisten yhdisteiden avulla jne. Yhteistä näille toimenpiteille on niiden vielä toistaiseksi tuntematon teho, kustannukset ja sovellettavuus vaihtelevissa olosuhteissa ja mittakaavoissa.

Vanhoillakin konsteilla on potentiaalia pärjätä pussilliselle uusia. Sisävesillä toteutetuilla vesistöjen kunnostustoimilla, kuten hoitokalastuksella, on Suomessa pitkät perinteet. Parhaimmillaan oikein kohdennetut vesistötoimet tukevat maalta tulevan kuormituksen vähentämiseen tähtääviä toimenpiteitä ja edistävät vesistöjen tilan paranemista. Tällä hetkellä kotimaisen kalansaaliin mukana poistetaan sisävesistä ja Itämerestä vuosittain lähes 700 tonnia fosforia, mikä on enemmän kuin koko maan kunnallisten jätevesien, teollisuuden ja haja-asutuksen vuosittaiset fosforipäästöt yhteensä.

Suomalaisten kulutustottumusten muuttuessa kalastuspaine on viime vuosikymmeninä kohdistunut enenevässä määrin petokaloihin, ja lisäksi meren rehevöityminen on suosinut särkikalojen lisääntymistä. Rannikkovesien ammattikalastus on kohdannut haasteita myös lisääntyvän virkistyskäytön myötä, eikä vesialueiden kaikkien käyttäjäryhmien yhteiselo aina ole sopuisaa. Kotimaisen kalan kysyntä on kasvussa, mutta kuinka tarjontaa voitaisiin kestävästi lisätä? Onko merellä tilaa kaikille? Toimijoiden avoimuus ja keskusteluyhteyden rakentaminen vesialueiden käyttäjien välille esimerkiksi yhteistyöryhmien kautta voisivat ehkäistä konfliktien syntymistä. Myös muuttuviin olosuhteisiin sopeutuminen ja uudenlaiset kalastuksen käytännöt, esimerkiksi säännelty hoitokalastus, voisivat tarjota keinon lisätä kotimaista kalan tarjontaa ja samalla kasvattaa rannikkokalastuksen kannattavuutta. Laajentamalla kalastusta kohdennetusti särkikaloihin voitaisiin kierrättää vielä merkittävästi enemmän ravinteita vesistöistä hyötykäyttöön. Monipuolisesti eri kalalajeihin kohdistuva kalastuspaine pitkällä aikavälillä toteutettuna tasapainottaisi myös kalaston rakennetta. Kestävästi toteutettuna kalastus voikin olla kustannustehokas ja toimiva keino poistaa ravinteita vesiympäristöstä.

Jos pyydetty kala saataisiin kokonaisuudessaan hyödynnettyä ruuaksi ihmisille, olisi perinteinen elinkeino nykyaikaista kiertotaloutta parhaimmillaan. Valitettavasti etenkin sisävesillä suuri osa hoitokalastetusta särkikalasta kuitenkin päätyy rehukäyttöön tai jopa kompostiin, eikä tule hyödynnetyksi elintarviketeollisuuden raaka-aineena. Jos kotimaisen särkikalan kysyntä saataisiin kasvuun, nousisi saaliin markkina-arvo, ja pyynnin kohdistuminen entistä enemmän myös särkikaloihin hoituisi markkinamekanismin turvin. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole enää viime vuosikymmeninä tottuneet syömään kotimaista särkikalaa. Kysyntä ja tarjonta kulkevat käsi kädessä, ja kuluttajan valta on suuri. Siksi omilla valinnoilla on merkitystä.  Jos lähikauppasi kalatiskissä pötköttäisi kotimainen Saaristomeren lahna, valitsisitko sen? Entä jos pakastealtaasta löytyisi lämmitystä vaille valmis kotimainen särkikalapihvi? Tänään voisi olla kalapäivä!

Antti Iho
Luonnonvara- ja ympäristötaloustieteilijä, työskentelee Luonnonvarakeskuksessa (Luke) erikoistutkijana.

Miina Mäki
Hydrobiologi,työskentelee John Nurmisen Säätiössä projektipäällikkönä

Kuvat: Tero Pajukallio

Tämän kirjoituksen lyhennetty versio julkaistiin ensimmäisen kerran Turun Sanomissa 6.3.2017.